Älä seiso onnesi edessä

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon itse seisot oman onnesi tiellä? Teet sitä huomaamattasi, ehkä myös ihan tietoisestikin. Mutta miksi? Miksi kukaan haluaisi seisoa oman onnensa edessä, onneahan me lopulta haluamme enemmän kuin mitään muuta. Let’s get to it.

Se on menettämisen pelko. Pelko siitä, että saatuaan hetken olla onnellinen se viedään sulta pois. On paljon paljon raskaampi kokemus pudota korkealta ja kovaa, kuin elää pessimistinä ollen varautunut pahimpaan. Näin se ei satu niin paljon, kun sinulta ei voida viedä mitään, mitä et edes koskaan saanut. Tai niin ainakin luulet. Se on se kipu, jota pelkäät. Se tunne, kun tuntuu että sydän revitään rinnasta ja mietit, haluatko enää elää. Se on rankkaa. Mutta tiedätkö, mikä on vielä rankempaa? Olla koskaan antamatta onnen tulla luokseen.

Tie pois kärsimyksen tieltä lähtee omasta päätöksestä poistua siltä, tarkoittamatta vähätellä senttiäkään sitä kaikkea, mitä sinulle tapahtui tai kuinka vaikeaa voi joskus olla muuttaa suuntaa. Sinulla on oikeus muistaa, mutta sinulla on myös itsesi takia oikeus päästää kipeistä asioista irti ja luoda haluamasilainen nykyisyys ja tulevaisuus. Päätös kärsimyksestä luopumiseen vaatii päätöksen lisäksi toimia työskennellä asian eteen. Joudut tuomaan itsellesi tietoiseksi hyvin mustanpuhuvia asioita, jotta lopulta ymmärrät, minkä härän sarvista on otettava kiinni ja toivotettava heipat. Joskus se vaatii paljonkin aikaa, ole armollinen. Armo on tehokasta vastalääkettä kaikelle negatiiviselle ajattelulle.

Oma polkuni alkoi mutkittelemaan pahasti jo lapsena. En kuulemma koskaan itkenyt tuolloin. En, ainakaan muiden nähden, koska oli vain kovetettava itsensä kestääkseen se kaikki. Sokki, turtumus, tuska. Se oli välttämätöntä selviämiselle, mutta meni niin tarpeettoman kauan, noin 30 vuotta, ennen kuin ymmärsin, että voin päästää kivusta irti ja antaa tilaa onnelle ja rakkaudelle. Traumapsykologiassa tunnetaan termi ”traumantoisto”. Luot uudelleen ja uudelleen sitä, minkä olisit halunnut selättää, mutta johon olit liian heikko. Uskot voivasi lopulta olla niskan päällä vaikeassa tilanteessa, vaikka tosiasiassa satutat itseäsi yhä uudelleen ja jatkat kärsimyksen tiellä. Koet, ettet ansaitse parempaa. Tätä et edes välttämättä tajua itsestäsi ajattelevasi. Sitä sinä kuitenkin teet. Sinä sabotoit omaa onneasi. Päätäppä luopua syyllisyydestä ja antaa lopulta myös itsellesi anteeksi. Sano itsellesi

”Minä olen riittävän hyvä kaikkine vikoineni ja menneisyyden virheideni kanssa, minä ansaitsen täyden onnen”.

Mun nuoruus oli hyvin sekavaa. Kaikki se tukahdutettu viha ja suru, joita mä yritin piilottaa, vei multa melkein hengen. Se ajoi vääriin paikkoihin, tekoihin, asioihin ja ihmissuhteisiin. 14-vuotiaana katsoin itseäni sairaalan peilistä. Elvytys mun huoneen lattialla ja viikko teho-osastolla pisti niin sanotusti hieman ajattelemaan. Mä olin niin kiitollinen siitä uskomattomasta tapahtumasarjasta, jonka ansiosta mä jäin henkiin kaiken ollessa minuuteista kiinni. En mä halunnut kuolla. Paha oli olla, mutta en silti halunnut kuolla. Se oli typerä kokeilu. Tie kulki ihan väärään suuntaan. Kaikki tuntui vaan niin pimeältä ja raskaalta. Kuinka pahoin täytyy nuoren voida vetääkseen opiaattiyliannostus, kun ikää on vasta sen verran, että on tarkkailussa lastenosastolla päästyään teholta? Ne samat minuutit ja sattumukset pelasti mut myös pysyviltä vammoilta, mitä olisi voinut syntyä hengityksen pysähtyessä nopeasti. Mikä tuuri!

Silloin mä katsoin itseäni peilistä ja kiitin universumia (tai mitä ikinä se kellekin on tai ei ole) ja lupasin ottaa elämälleni uuden suunnan. Mä pystyin seisomaan ja kävelemään itse. Mä en alkuun pystynyt voimattomuuden vuoksi kävelemään ollenkaan/ilman apua ja teholta herätessä en tuntenut enkä jaksanut liikuttaa mun jalkoja alkuun. Luulin halvaantuneeni. Kympit oli koulussa tippuneet nelosiin. Puhuttiin luokalle jäämisestä, tarkkailuluokasta ja huostaanotostakin mun holtittoman käytöksen vuoksi. Kaikkea ihan typerää ja tosi vaarallista tuli tehtyä. No, Kotkassa meno oli yleisesti aika rajua ainakin siihen aikaan, se ei ainakaan auttanut asiaa. Toisaalta mä löysin aina lahjakkaasti ne paikat ja tilanteet, mistä mun olisi pitänyt pysyä kaukana. Ajattele, mun yksi pelastus saattoi olla se, että mä näin tosi nuorena ekan kerran vierestä, kun joku piikitti Subutexia arpeutuneisiin suoniinsa ja itki samalla. Ilman sitä ja melkein lähti henki -tilannetta olisin voinut olla seuraava porukasta, joka lähti sille tielle. Ja moni myös jäi sille tielle. Osaa ei enää ole. Osa alkoi kiertämään vankiloita tai on ehkä siellä edelleen. Jotkut hyvin harvat pelastui mun tapaan kuin ihmeen kaupalla ja sai elämästään kiinni. Mulle iso kiinnekohta oli myös opiskelu. Mun sairaalareissu herätti mussa valtavan halun korjata kaikki ja auttaa muita, kuten mua oli autettu.

Ei mun kaikki ongelmat tai vastoinkäymiset todellakaan siihen päättyneet, ja kantamalla syyllisyyttä mukanani kielsin itseltäni oikeuden olla oikeasti onnellinen. Loin itselleni tajuamattani samaa paskaa. Tuttu ja turvallinen epäturvallisuus ja pelko. Sen lisäksi elämä heitti eteen moneen kertaan tapahtumia, jotka oli pahimmista painajaisunista. Ihan epätodellisia asioita.

Mutta palatakseni vielä hieman taaksepäin, mä tein tuolloin teininä tietoisen päätöksen ja istuin ylimääräisillä tunneilla koulussa muiden ryhmien kanssa, siitä selvisin seuraavalle luokalle. Seisoin yksin koulun pihalla (tai olin salaa tupakalla) välittämättä vähääkään siitä, että jätin tietyt ihmiset ja kuviot taakseni. Mä tajusin, että mä pystyn paljon parempaan. Meillä kaikilla on lahjoja, joita voidaan hyödyntää omaksi ja muiden onneen. Sama koskee niitä suurinta intohimoa tuovia asioita, jotka tuo sulle syvää onnea. Se on se oleellinen. Sä luot sitä, mihin sä keskityt. Luo siis onnea ja iloa, älä enää sitä, mitä nimenomaan et halua elämääsi. Anna itsesi olla onnellinen, sinä ansaitset sen. Sinä et ole yhtä kuin sun menneisyys. Tämä ajatus pitää sut kiinni taas siinä ajatuksessa, että sun elämä on joku jatkumo, mihin et voi itse vaikuttaa ja että kun näin on ollut, niin näin on aina oleva. Päätät itse tulevaisuudestasi ja otatko ensimmäisen askeleen kohti uudenlaista elämää. Se voi olla vaikeaa. Se voi olla kamalaa. Mutta lopussa seisoo onni. Rakkaus. Ilo. Vapaus. Kaikki, mistä olet ikinä haaveillut. Apua saa tarvita ja pyytää, mutta sinun on myös seisottava omilla jaloillasi tai kukaan ei pysy pystyssä. Aloita niin hitaasti kuin tarvitset, tärkeintä on että aloitat.

Tänään päätän ja päästän lopulta irti siitä syyllisyydestä, jota olen tuntenut kaikki nämä vuodet. En tarvitse sitä enää. En halua sitä enää. En ansaitse sitä. En ole enää se ihminen, joka toiminnallaan aiheutti niin paljon pelkoa ja surua. Minun ei tarvitse enää maksaa samoja syntejä, jotka tuo joku toinen teki. Joku joka olin edellisessä elämässäni. Ei tuntea syyllisyyttä siitä, kun valitsin itseni. Kun en voinut auttaa, vaikka mitä olisin tehnyt. Etten pystynyt pelastamaan niitä, joita rakastin ja sanoin hyvästi, etten itse uppoa mukana. Minäkin olen joku, se kaikkein tärkein. Annan anteeksi itselleni, että unohdin sen ja annoin tulla kohdelluksi huonosti. Sen, että annoin satuttaa itseäni. Etten ollut vahvempi.

Joskus kaikkein vaikeinta on antaa anteeksi itselleen. Tee se tänään. Anteeksianto antaa sulle vapauden ja irrottaa sut syyllisyydestä. Sinä ansaitset vain parasta. Sinä annat muille sitä, mitä annat ensin itsellesi. Anna siis itsellesi onnea.

Sinä, joka olet pohjalla. Minä voisin olla sinä. Minä olen myös ollut sinä. Mutta oletko miettinyt sitä, että sinä voisit ihan yhtä hyvin myös olla kuten minä? <3