Aina ei mene putkeen – ei edes joka kerta. Epäonnistumisia tulee väistämättä elämässä, ne ovat myös tärkeä osa oppimista. Toisaalta kysymys kuuluu, mitä on epäonnistuminen, tai onnistuminen? Se on usein sidoksissa esimerkiksi itse asetettuihin tavoitteisiin, joihin pääsemättömyys koetaan epäonnistumisena. Tarkastelutavan lisäksi tähän vaikuttaa myös se, kuka asiaa tarkastelee. Toisaalta sen lisäksi, että epäonnistumiset ovat olennainen osa oppimista, ne voivat myös johtaa johonkin entistä parempaan tai uuteen. Siksi asia ei olekaan ihan niin yksinkertainen, aina ”huonona” koettu asia ei välttämättä sitä olekaan.
Jo lapsena aletaan harjoittelemaan epäonnistumisen ja häviämisen tunteiden sietoa. Ilman tätä taitoa on hyvin vaikeaa sietää elämän kolhuja ja suhtautua terveesti siihen, että joku vaikkapa pärjäsi paremmin. Ilman kykyä terveesti käsitellä pettymysten ja epäonnistumisten tunteita, voi herättää epätervettä kateutta ja kilpailunhalua, samoin kuin epärealistisia tavoitteita pyrkiessä ylläpitämään tiettyä itse tai muiden olettamaa tasoa. Epäonnistuminen jossakin suorituksessa, isossa tai pienessä, voidaan myös kokea henkilökohtaisena ”olen epäonnistunut ihmisenä”. Tällöin suoritukset ja epäonnistuminen ovat suoraan yhteydessä omaan itsetuntoon, joka taas on vahingollista.
Perfektionismiin ja itseä kohtaan vaativuuteen taipuvaisena on myös joskus vaikeaa sietää epäonnistumisia omissa suorituksissaan. Se on kuitenkin välttämätöntä, myös oman hyvinvoinnin kannalta. Kukaan ei ole täydellinen, elämä tai suoritukset eivät ole aina täydellisä ja myös olosuhteilla on vaikutusta suoriutumiseen. Se on lisäksi osaltaan keskeneräisyyden tunteen sietämistä ja luopumista pakonomaisesta kontrollista. Se on epävarmuuden sietoa. Miksi määrittää itseään pelkkien suoritusten tai tulosten kautta?
Epäonnistuminen liittyy suoraan siihen, miten määritetään onnistuminen. Onko onnistuminen aina vain ja ainoastaan vähintään kiitettävä arvosana? Onko se voittamista jossakin joka kerta? Onko se menestystä, joka mitataan rahassa? Eikö onnistumista voisi sen sijaan olla myös se, että yritti ja teki parhaansa? Miksi vain huippusuoritus ansaitsee tuuletusta? Epäonnistumisiin suhtautuminen ja niiden määrittäminen on myös jonkin verran kulttuurisidonnaista.
Toisinaan rajutkin epäonnistumiset, miten ikinä ne onkaan määritetty ja kenen näkökulmasta, ovat välttämättömänä siltana onnistumiselle. Tunnetaan lukuisia menestystarinoita, jotka eivät alkuun ottaneet tuulta siipiensä alle ja vasta myöhemmin, jopa itse epäonnistumisen ansiosta, saavuttivat halutut tavoitteet päästen maailmankartalle. Epäonnistumiset ovat näitä ”kantapään kautta” tapahtuvia oppimistilanteita, jotka taatusti jäävät mieleen. Ihmisen kehittyminen, omien voimavarojensa ja vielä harjoitusta vaativien ominaisuuksien ymmärtämisen kautta, tarvitsee toisinaan nimenomaan näitä ”nyt ei ihan onnistunut” -tilanteita. Niiden edessä myös nöyrtyy, kun jalat iskevät kovaa maahan ja muistaa oman inhimillisen epätäydellisyytensä.
Ketä vastaan sinä kilpailet? Kilpailetko itseäsi vastaan? Miksi aina pitäisi kilpailla?
Tee parhaasi, omaksi parhaaksesi ja anna tilaa epäonnistumisille. Unohda liiallinen täydellisyydentavoittelu. On tervettä sopivasti haastaa itseään, mutta aina ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen. Onnistumiset ja epäonnistumiset eivät määritä sinua ihmisenä tai sinun arvoasi, epäonnistumiset ovat luonnollinen osa kaikkea tämän taivaan alla. Toisinaan nimenomaan epätäydellisyys tekee jostain asiasta tai ihmisestä täydellisen, älä unohda sitä
Be perfectly imperfect <3