Olet varmasti joskus saattanut nähdä edes pätkän jotain television kokkikilpailua, jossa taitavinkin kokelas saattaa saada aikaan totaaalikaaoksen valitsemalla itselleen ”liian ison palan purtavakseen” ja yrittäessään saada tiukalla aikataululla aikaan äärimmäisen vaativan ruokaluomuksen – joka onkin sitten täysi fiasko. Vaikeus piilee siinä, että kehittyäkseen ja päästäkseen täyteen potentiaaliinsa on riittävästi osattava ottaa tietoisia riskejä, ylitettävä itsensä ja uskallettava astua tuntemattoman puolelle. Liika yrittäminen taas voi olla yhtä kokki-show:ta, kun liikutaan alueella, johon omat kattilat, pannut tai kasarit ei ritä mitenkäänpäin. Palaa koko perhanan keittiö.
Voisiko toisinaan siis olla parempi olla yrittämättä niin kamalan kovaa ja ihan liikaa? Riittäisikö tarpeeksi hyvin? Yrittää toki kannattaa aina, ainakin lähes aina. Liikaa yrittäminen taas voi jopa sabotoida täysin koko yrityksen. Myös aina yrittämällä liikaa, voi luoda itselleen turhia, osin tai kokonaan kuvitteellisia esteitä ja kohtuuttoman korkeita aitoja ylitettäviksi. Kynnys aloittaa asioita on korkea, kun vain ”täydellinen” kelpaa.
Liiallinen yrittäminen jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi voi kapeuttaa huomattavasti omaa tapaansa katsella asioita, sopeutua ja jopa toivottaa tervetulleiksi yllätyksellisiä asioita. Koko energia keskittyy ennakolta luotuun ajatukseen, reittiin ja määränpäähän. Siinä samalla saattaa herkästi unohtua itse matkan tärkeys ja tilaisuus päätyä uskomattomiin paikkoihin, joihin ei eksymättä tai uutta polkua valitessa kuljettavaksi olisi koskaan päätynyt.
Tarpeettoman kovaa yrittäminen saa helposti keskittymään myös aivan vääriin asioihin. Asioita tulee ajatelleeksi yksipuolisesti ja toiminta alkaa pyörimään vaikeimman kautta. Katsotaan putken läpi, unohtan kiinniittää huomiota muihin huomionarvoisiin asioihin. Toisin sanoen, asioista tekee itselleen aivan liian monimutkaisia liialla kikkailulla. Liika yrittäminen vie myös pohjaa luovuudelta, joka taas vaatii tilaa itselleen syntyä. Se ei tapahdu pakottamalla ja älyvapaalla vouhotuksella.
Liika yrittäminen on myös äärimmäisen kuluttavaa. Kuka pystyy ja jaksaa aina tehdä kaiken kiiltokuvamaisen täydellisesti? Ja kysymys kuuluu myös, miksi näin pitäisi ollakaan?
Yliajattelevan huomio pureutuu tarpeettoman syvälle jokaiseen yksityiskohtaan, joka taas ironisesti voi kääntää koko homman päälaelleen. Viimeksi eilen ihmettelin omaa tapaani tehdä asioista joskus mielipuolisen monimutkaisia. Yritän silloin muistaa noita kokkikilpailuja ja liiallisen kikkailun ja säätämisen sijaan olla yrittämättä niin perkeleen älyttömästi, niinhän maailman parhaat ruuatkin lopulta syntyy? Ei siitä pitsaa synny pelkillä päällisillä säätämällä, jos pohja puuttuu eikä taikinaa osaa edesvaivata. Hyvä pohja ja yksinkertainen täyte onkin lopulta onnistuneen pizza Margheritan salaisuus.